Pakkoruotsia.

Pakkoruotsi on puhuttanut sekä eri puoluekokouksia että Sosialidemokraattisten nuorten liittokokousta. Keskustelu on saanut melko vastenmielisiä piirteitä, joita on asiallista kommentoida.

Sekä puolustajat että vastustajat ovat sortuneet melkoisiin ylilyönteihin, joista kaikista puuttuu se ainoa oleellinen perusajatus: asiaa käsiteltäessä puhutaan Suomesta, suomalaisesta kulttuuriperinnöstä ja syntyperäisistä Suomen kansalaisista.

Ruoditaan ensin ne kuuluisat puolustuspuheenvuorot. Hyötyruotsi on erittäin hyvä ja käyttökelpoinen termi, joka on kevään aikana saanut propagandistisen sävyn. Termiä viljelevät poliitikot ja poliitikonalut vääntävät ja kääntävät julkista mielipidettä väkisin omalle kannalleen, hämärtämällä tarkoituksellisesti pakkoruotsin ja hyötyruotsin suhdetta toisiinsa Hyötyruotsi on se, mitä tarvitaan virkahenkilötasolla ja elinkeinoelämässä. Pakkoruotsi on se koulussa väkisin tuputettu toinen kotimainen, jota suuri osa suomalaisista ei koe tarpeelliseksi. Jos pakkoruotsi kuulostaa terminä pakkopullalta, niin puolustajilla ei ole silti mitään asiallista syytä vääntää positiivista termiä pakkopullaksi. Siinä menee jo uskottavuus.

Käsittämätöntä on myös tämä maakohtainen hellanlettastelu, jossa ihmiset käyvät puhujanpöntössä kertomassa kuinka paljon he rakastavat Ruotsia maana ja ruotsalaisia kansana. Mitä merkitystä heidän Ruotsinrakkaudellaan on tekemistä Suomen ja suomalaisuuden kanssa? Mitä merkitystä tällä millään on suomenruotsalaisten ja heidän äidinkielensä aseman kanssa? Ei yhtään mitään, eikä ketään voisi tässä yhteydessä vähempää kiinnostaa kuinka kiva on lomailla Tukholman Vanhassa kaupungissa. Se alue ei ole osa Suomea, mutta suomenruotsalaiset alueet ovat. Tämäkin pöllöpäinen perustelu kääntyy itseänsä vastaan, kun puhutaan ulkomailla sijaitsevien alueiden ihanuudesta, mutta ei huomioida Suomessa sijaitsevien alueiden ”ihanuutta.” Nämä poliitikot oikein kerjäävät naurettavia vastahuomioita lausunnoillaan.

Sivusin jo virkaruotsia – sitä aitoa hyötyruotsia – tuossa ylempänä. Suomessa ruotsin kielen taito kuuluu myös akateemisten virkojen perusvaatimuksiin. Tämän voi helposti hyväksyä ja ymmärtää, mutta siihen pohjautuvia perusteluja pakkoruotsin asemasta sen sijaan ei. Saan aina kylmiä väreitä, kun pöntöstä julistetaan pakkoruotsin vastustajien tyrmäävän ennalta monien nuorten mahdollisuudet hakeutua akateemisiin virkoihin. Niihin samoihin virkoihin on muitakin vaatimuksia, ja ruotsin kielen perusosaaminen kuuluu samaan vaatimuspakettiin oman akateemisen alueensa perusosaamisen kanssa. Vaatimusten täyttäminen on kiinni omasta halusta ja motivaatiosta. Näillä peruskoulun pakkoruotsin keskiarvosanoilla niitä ei juuri täytetä, joten kielen akateeminen opiskelu akateemista virkaa varten on joka tapauksessa täytettävä vaatimus, ja täten kestämätön pakkoruotsin perusteluksi.

Myös pakkoruotsin vastustajille voi jakaa propagandamestareiden hattuja. Pääpaino heiluu ruotsin kielen asemasta feodaaliaikaisena jäänteenä. Voi Herranen aika! Tässä maassa on muitakin kulttuurihistoriallisesti merkittäviä feodaaliaikaisia jäänteitä. Pitääkö kansakunnan todella ajaa panssarivaunulla oman historiansa yli? Sillä ei ole mitään merkitystä mitä tunteita Suomen historia aiheuttaa lukijoilleen, se on faktaa ja osa tärkeää kansallista perintöämme. Samoin on myös suomenruotsalaisen vähemmistön laita.

Bättre folke on menettänyt merkityksensä Suomessa. Ruotsalaisten kartanonherrojen aika on vaihtunut pankkiirien ja yhtiöpamppujen homogeenisten kartanoherrojen aikaan – ja uutta Wanhaa Rahaa luovat herrasväen edustajat nostavat järjestään tukia hulppeille kartanoilleen. Tätä ei näemmä pakkoruotsin vastustajien puolesta moralisoida, vaan ihannoidaan.

Suomenruotsalaisilla alueilla näkyy peltoja, tehtaita, kerrostaloasuntoja ja lähiöitä siinä missä muuallakin Suomessa. On niitä kauniita omakotitaloalueitakin, mutta minua ei saisi millään ilveellä muuttamaan jatkuvasti rapistuviin lautahirvityksiin, joiden komea julkisivu peittää allensa sarjan homeongelmia ja kosteusvaurioita. Asiat muuttuvat asenteita nopeammin.

Asenteista puheen ollen, osaa suomalaisista hirvittää eräiden suomenruotsalaisten taipumus vältellä suomea. Nämä ärsyyntyneet suomenkielen suuret sanasepot – joiden oma äidinkielen taito tuntuu rajoittuvan kaksitavuisista sanoista muodostettuihin lauseisiin – voivat vilkaista peiliin. Jos yhteinen jääräpäisyys estää yhteisymmärryksen, pitäkää omana vahinkoanne. Asennevamma ei ala kielestä, vaan pari tuumaa sen yläpuolelta.

Erityisen vastenmielistä on nationalistisen kielellisen vouhotuksen tapa jakaa suomea ja ruotsia äidinkielenään puhuvat ”heihin” ja ”meihin.” Tämä typeryyden ja näköalattomuuden terävin kärki tuntuu asettuneen tiiviisti Suomeen ja suomalaisiin. Tässä yhteydessä me puhumme Suomen syntyperäisistä asukkaista, joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kaikkien muiden kanssa. Kansallismieliset vouhottavat suomalaisuudesta ja etsivät tyhjälle elämälleen sisältöä teennäisistä arvoista, jotka kääntyvät suomalaisuutta itseään vastaan.

Ruotsin kielen asema tulee muuttumaan. Unionin alueesta tulee yhä monikielisempi ja suomenruotsalaisten asema suurena kielivähemmistönä heikkenee. Tällöin pakkoruotsin tarve murtuu ja ruotsinkielen opiskelun tarve tulee muuttumaan entistä lähemmäksi sitä aitoa hyötyruotsia, joka asettuu monien muiden nykyisten ja tulevien hyötykielten rinnalle. Tämän vuoksi ei ole mitään syytä luoda nopeaa, yksipuolista ja keinotekoista muutosta parhaillaan vallitsevaan kielipolitiikkaan. Lyhyesti voisi summata, ettei tämän ns. ”feodaaliaikaisen vääryyden” korjaaminen voi tapahtua toisella vääryydellä. Ei ole myöskään mitään tarvetta keksiä keinotekoisia ja itseään vastaan kääntyvä tekosyitä vallitsevalle kielipolitiikalle.

Kielipolitiikan muutos tulee olemaan luonnollinen muutos. Siihen on syytä valmistautua ristiriitaisin tuntein. Vaikka nykyisen kielipolitiikan muuttuminen tulee olemaan väistämätöntä, samalla Suomi ja koko Eurooppa uhkaavat menettää palan ainutlaatuista kulttuuriperintöä, jolla on arvokas kulttuurihistoriallinen merkitys. Suomenruotsalaisuus on osa suomalaisuutta, eivätkä jossittelut muuta Suomen kansan ja tasavallan historiaa.

Suomen kulttuuriperinnön vaaliminen on suomalaisille arvokas kansallinen velvollisuus. Tämä tarkoittaa Suomen koko kulttuuriperinnön vaalimista, eikä kansallismielisten vouhottajien erikseen valikoimia osia kansakunnan kulttuuriperinnöstä.