Kansanedustajien määrästä

Vuoden veroporno on jälleen tarkastettu. Kansa on jälleen hämmentynyt naapurinsa saamista summista ja etsii keinoa purkaa kiukkuaan. Tämän ilmiön järjettömin osa on jokavuotinen vaatimus kansanedustajien määrän puolittamisesta.

Ajatusta perustellaan seuraavasti. Kansanedustajien palkkakustannukset ja kulukorvaukset putoavat puoleen entisestä. Tämän pitäisi olla hirvittävän suuri säästö – palkkatuloissa noin 600 000 euroa) valtiossa, jonka budjetti kulkee järjestään väliä noin 43-46 miljardia euroa (43-46 000 000 000 euroa) vuodessa. Nuo noin-sanat tarkoittavat, että summa häviää puolivuosittaiseen vaihteluun, ilman prosenttien sadasosien säätämistä.

Odotettavissa oleva käytäntö on hiukan toisenlainen. Viimeistään vaalirahakohu on nostanut kampanjoiden hinnat suuren julkisuuden huomioon. Vaalirahoituksen katto tulee hillitsemään vaalien kokonaiskustannuksia ainoastaan teoriassa. Suoraa rahansiirtoa tulee vähemmän, mutta ulkoisen – usein henkilökohtaisten tai aatteellisten tukiyhdistysten kautta entistä hämärämmin jaetun – tuen merkitys kasvaa.

Tarkennus: En vastusta kampanjarahojen kattoa. Kaikkein tärkeintä demokratian kannalta on kuitenkin rahoituksen läpinäkyvyys.

Eduskunnan puolittaminen merkitsisi käytännössä vaalirahoituksen tarpeen kasvattamista. Kiristyneellä kilpailulla edustajanpaikoista olisi selkeä merkitys: suurien rahavirtojen tukemien ehdokkaiden kohoaminen päättäville paikoille kasvaisi ja pienten aatteellisten ja taloudellisten virtojen tukemien ehdokkaiden kohoamismahdollisuuksien supistuisi entisestään. Samalla luonnollisesti kasvaisi entisestään myös sitoutuminen taloudellisiin tukijoihin.

Tämä sopinee kaikille vuonna 2009 (taas kerran) talouselämän ”luonnollisiin korjausliikkeisiin” pettyneille, eikö vain?

En uskonutkaan.

Pienet puolueet vaativat demokratiaa, mutta esittävät samalla ns. miehekkäitä vaatimuksia, jotka käytännössä karsisivat demokratiaa ja lisäisivät suurten rahavirtojen valtaa yhteiskunnassa. Miksi tämä järjen puutteen ja populismin epäpyhän liiton lempilapsi tulee ristiä uusiksi joka Jumalan vuosi?

Laajempaa demokratiaa kaipaavien tulisi pikemminkin vaatia edustajiston kasvattamista. Tämä pakottaisi vakiintuneiden alueiden puoluepamput vastaamaan entistä tehokkaammin muiden puolueiden vaatimukseen maakuntatasolla, ja antaisi – luonnollisesti – laajemman poliittisen edustuspohjan potentiaalin eduskuntaan.

Aiheen luulisi olevan pienempien puolueiden vaatimus numero 1. Populismilla ratsastavien puolueiden listaan ei kuitenkaan kuulu käytännön demokratian vahvistaminen, kun tarkoituksellisesti väärin perusteltujen vaatimusten esittäminen tuo paremmat poliittiset pisteet paikallistasoilla. Totta kai paikallinen peruSS-mies pärjää vaaleissa, kun siinä samalla syöttää sanonnoista tuttua kansantuotetta omille äänestäjilleen. Lähtökohta ei kasvata demokratian vaatimuksia, mutta pitää monta kansan kestosuosikkia puoluejohdon avainpaikoilla, estäen näin tehokkaasti mielipidevirtausten liikkeet myös oman puolueen sisällä.

Matematiikka on melko helppoa. Vähemmän paikkoja = Vähemmän poliittisia haastajia ja suppeampi edustajisto. Enemmän paikkoja = Enemmän hankalia kysymyksiä eduskunnan ja puolueiden omien virtojen sisältä, ja laajempi edustajisto.

Omasta puolestani voimme säilyttää vakiintuneen tilanteen. Keskustelu kaipaa kuitenkin laajempaa ravistelua.

(Kuva/Image: eduskunta.fi)