Afganistanin strategia

Väkivaltaisuudet Afganistanissa jatkuvat. Taleban on reipastunut ja kiihdyttänyt toimiaan alueella. Suomalaisittain keskustelu maan osallisuudesta kriisin hoitamiseen kulkee kahta linjaa pitkin.

Kokoomus politikoi Suomen ja Afganistanin kustannuksella
Ensimmäisenä äänessä ovat kokoomuksen kiiltokuvapojat. Nämä Nato-uskovaiset kiirehtivät vakuuttamaan uskollisuuttaan Yhdysvalloille, työntämällä Suomen asevoimia yhä syvemmälle kiihtyvään kriisiin. Sankarilliset hallituspuolueet seuraavat konservatiivisen politiikan surkeimpia traditioita, jossa väkivallalla on aina ollut – ja tulee aina olemaan – oleellinen merkitys. Katainen ja Stubb ovat vakavasti harhateillä olettaessaan, että Taleban voidaan lannistaa länsivaltojen aseellisen toiminnan keinoin.

Fanatismi ei seuraa talouselämän liikkeitä. Se ei myöskään kunnioita asevoimia. On syytä muistaa, että ääri-islamilaisilla liikkeillä on monta taloudellisesti vaikutusvaltaista tukijaa, jotka kykenisivät halutessaan osallistumaan kriisin ratkaisuun ekonimisin perustein. Raha ei myöskään vaikuta asenteisiin. Al-Quaidan nokkamiehenä tunnettu Osama bin Laden ei ole/ollut kovin köyhä mies. Rahan puutteesta eivät kärsi myöskään Talebania tukevat toimijat. Tämä fakta pitää Afganistanin äärikonservatiivisen liikkeen aseissa.

Fanatismi koskettaa myös maa-aluetta itseään. Suomessa tehdään jatkuvasti julkisia virhearviointeja, joiden myötä al-Quaidan ja Talebanin ideologista ja rakenteellista toimintaa verrataan toisiinsa vääristä lähtökohdista käsin. On syytä muistaa, että al-Quaidalla ei ole milloinkaan ollut omaksi alueekseen väittämäänsä fyysistä maa-aluetta, ellei sellaiseksi lasketa Saudi-Arabiassa sijaitsevien USA:n sotilastukikohtien hallitsemia alueita.

Taleban sen sijaan hallitsi aikansa Afganistania ja fyysistä maa-aluetta koskeva idealismi on osa järjestön värväys- ja toimintaideologiaa. Uskallan väittää, että huomattava osa Talebanin tuoreimmista värvätyistä on liikkeellä fyysistä aluetta ja sen poliittista hallintaa koskevilla vaatimuksilla, joita tuetaan ääri-islamilaisella ideologialla.

Kokoomuksessa näitä väittämiä ei ilmeisesti harkita lainkaan. Vaihtoehtoisesti niistä ei piitata, kun konservatiivipuolue pyrkii parhaansa mukaan hakemaan Suomea Naton kautta Yhdysvaltojen kainaloon.

Vasemmistoliitto välttää Suomen ottamaa vastuuta konfliktista
Vasemmistoliitolla on kokoomukseen nähden yhtä surkea politiikka Afganistanin kriisin suhteen. Puolue on ymmärtänyt oikein kriisin kiihtyvän luonteen, mutta tarjoaa ratkaisuksi pakenemista alueelta. Vasemmistoliiton oppi on käytännössä seuraava: otettu vastuu kannetaan parhaiten sitä välttelemällä. Lopputuloksena olisi vuosia kestänyt kriisi, jonka aikana menehtyneet ihmiset kuolivat ilman, että konfliktista seurasi mitään hyvää.

Hyvä on on tässäkin suhteessa monimutkainen käsite. Itse määrittelen hyvän tilanteen sellaiseksi, jossa konflikti asettuu väkivallattomaan tilaan ja ryhtyy etsimään ratkaisuyrityksiä politiikan kautta. Ääri-islamilaisen liikkeen ja Talebanin terävimmät kärjet eivät tule hyväksymään tällaista ratkaisua, sillä näissä ideologissa rakenteissa politiikka on alisteinen uskonnolle. Talebanin nykyinen aseellinen ja fyysisen maa-alueen poliittiseen hallintaan tähyävä runko on sen sijaan aivan toinen asia.

Suomi markkinoi itseään rauhantyön nousevana suurvaltana. Kokoomuslainen kiihtyvän väkivallan politiikka ei tue tätä väitettä. Vasemmistoliiton kannattama ”paetaan kun vielä voidaan” politiikka ei myöskään tue asetettuja tavoitteita. Molemmilla on hukassa ideologisen vaikuttamisen nyrkkisääntö numero 1.

Mikään ulkopuolinen paine ei luo muutoksia vakiintuneeseen ideologiseen toimintaan. Muutosvaatimusten on aina noustavat liikkeen sisältä, voidakseen vaikuttaa ratkaisevasti organisaation ideologiaan ja toimintaan.

Vaihtoehtoja on
Suomi voi halutessaan vaikuttaa Afganistanin kriisiin. Nykyiseltä hallitukselta puuttuu poliittinen tahto nousta aidosti näkyvälle paikalle kriisissä. Taustalla on lyhyesti sanottuna pelko päätymisestä kriisin aktiiviseksi osapuoleksi, joka voisi kiinnittää ääri-islamilaisen liikkeen terävimmän kärjen huomion Suomeen tai etäännyttää Suomea Yhdysvaltojen ulkopoliittisista tavoitteista.

Suomella on murheellinen taipumus pyrkiä päätöksentekokoneistojen ytimiin sen sijaan, että me pyrkisimme itse muodostamaan ulkopoliittisen työn ytimiä. Koko valtio kärsii jonkin sortin lämpimän kainalon kompleksista, jossa ei itse uskaltauduta hakemaan todellista vastuuta kannettaviksi otetuista velvollisuuksista. Valtiomme mieluummin käpertyy odottamaan isompien ratkaisuja sen sijaan, että uskaltautuisi koettelemaan omia jalkojaan.

Suomen tulee pysyä Afganistanissa, mutta sen ei tule missään nimessä hakeutua syvemmälle aseellisen konfliktin osapuoleksi. Paras politiikka on se, että Suomi etääntyy Yhdysvaltojen epäonnistuneesta ”etsi ja tuhoa” politiikasta, ja ryhtyy luomaan aitoja ratkaisuja fyysisten maa-alueiden poliittista hallintaa koskevissa kiistoissa. Tavoite on kylmän yksinkertainen: hajottaa Talebanin ideologiset valtaresurssit ja fyysisen voimankäytön valtaresurssit, tarjoamalla liikkeen maltillisille tahoille tilaa politisoitua Afganistanissa.

Tämä politiikka ei taatusti miellyttäisi Yhdysvaltoja, mutta mitään aitoa ratkaisua ei ole muutoinkaan tehty hermostuttamalla tahoja, jotka eivät kykene tarjoamaan todellisia vaihtoehtoja konfliktien ratkaisemiseksi. Hamid Karzain johtama Afganistanin hallitus ei ole kyennyt ottamaan alueita aseelliseen tai poliittiseen hallintaan, eikä Karzain ajamaa politiikkaa voi muutoinkaan pitää onnistuneena, etenkään ihmisoikeuksien kehittymisen ja kansainvälisen rikollisuuden torjunnan (ja jälkimmäisen kohdalla luonnollisesti myös kansainvälisen terrorismin torjunnan) näkökulmista.

Hedelmällisintä on hyväksyä se, että Afganistanin konflikti ei tule laantumaan vuosiin, tai peräti vuosikymmeniin. Tämän ajatuksen looginen jatkumo on pyrkiä ohjaamaan konflikti poliittisille urille, aseellisten keinojen korostamisen sijaan. Myös politisoitunut Afganistan tulisi näkemään terrorismia ja väkivaltaa, siitä ei ole epäilystäkään. Kysymys on siitä, kykeneekö Talebanin fanaattisin kärki kestämään muun liikkeen politisoitumisen, vai päätyykö se oman kantaliikkeensä kieltämäksi muinaisjäänteeksi konfliktin verisimmiltä ajanjaksoilta? Suomen istuva hallitus ei ilmeisesti ole halukas koettelemaan tätä mahdollisuutta. Suomen sosialidemokraattien on kyettävä.